Alla ote ”Hevonen sosialisaatioprosessissa” lopputyöstäni ”Hevonen käyttäytymishäiriöisten lasten sosiaalisena kuntouttajana” vuodelta 1991. Vaikka terminologia on osittain vanhentunutta, pohdinta naiivia ja teksti ajoittain epäloogista, niin itse asia ohjaa edelleen Mintelin toimintaa.

Seminaarityö
Helsingin sosiaalialan oppilaitos
Sosiaalikasvattajaosasto
Syksy 1991
Riitta Silkko-Vainio


…

5. HEVONEN SOSIALISAATIOPROSESSISSA

Erityisratsastuksen historiaa käsittelevän luvun aluksi totesin, että eläimen ja terveyden välinen yhteys saattaa aluksi tuntua oudolta. Samoin hevosen käyttö sosiaalisena kuntouttajana voi yhtäkkiä ajateltuna tuntua vieraalta. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen olento, jolla on synnynnäinen tarve olla muiden elollisten seurassa ja mikäli ihminen ei kykene luomaan suhteita toisiin ihmisiin, ei ajatus eläimen käytöstä tunnesiteen kehittäjänä ole aivan mahdoton.

Marlene Baum, saksalainen pedagogi, kirjoittaa: ”Eläimen avulla käyttäytymishäiriöinen lapsi tai nuori voi tyydyttää synnynnäisen rakkauden ja kiintymyksen tarpeen. Samalla pyritään herättämään hänen vastuuntuntonsa.” (Baum 1987, 42.)

Mikäli eläimen avulla pyritään käyttäytymishäiriöisen tai tunne-elämältään häiriintyneen lapsen kuntouttamiseen, tulee eläin valita huolellisesti. Aluksi on huomioitava, että monet sisällä pidettävät kotieläimet ovat allergisoivia, eikä niitä silloin voi pitää laitoksissa, joissa esiintyy allergiaa. Esimerkiksi kissaa ja koiraa ei muutenkaan suositella laitoksiin, joissa on käyttäytymishäiriöisiä lapsia tai nuoria. Kissa on itsenäinen eläin, joka ei siedä häirintää, vaan poistuu yksinkertaisesti paikalta. Koira sen sijaan sietää turhankin paljon kiusaamista, mutta vähitellen siitä voi kehittyä epäluuloinen ja vihainen. Nämä käytäytymismallit – välinpitämättömyys ja aggressiivisuus – eivät tarjoa toimintamahdollisuuksia lapsen kanssa.

Baumin mielestä sosiaalisessa opetustilanteesa (uudelleensosialisaatiossa) olisi kaikkein sopivin sellainen eläin, joka tarjoaa monipuolisia ja haastavia interaktio- eli vuorovaikutusmahdollisuuksia sekä kehittää lisäksi lapsen tunne-elämää, erityisesti arvovallan ja kunnioituksen alueella.

Hevonen ei tarjoa toimintamahdollisuuksia ainoastaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, vaan se saa aikaan myös psyykkisiä ilmiöitä (esim. itsetunnon kehittyminen), jotka täyttävät sosiaaliset aukot häiriintyneessä sosialisaatioprosessissa.

Erittäin tärkeänä pidetään hevosen aikaansaamaa motivaatiota, jonka avulla voidaan mm. käynnistää oppimisprosesseja. Baum toteaa, että oppimisprosessit ovat mielekkäitä ainoastaan silloin, kun opetettava on motivoitunut ja hänellä on positiivinen asenne opettajaa / kasvattajaa kohtaan. Ratsastuksen ollessa lasten ja nuorten suosiossa voidaan hevosen aikaansaamaa motivaatiota käyttää hyväksi kasvatustehtävässä ja sosialisaatiossa.

Mitkä sitten ovat motivoivat elementit hevosessa?

Edellä viittasin Baumin mielipiteeseen, jonka mukaan sosiaalisessa opetustilanteessa tarvitaan eläin, joka kehittää lapsen tunne-elämää arvovallan ja kunnioituksen alueella. Baum on jopa esittänyt väittämän, jonka mukaan arvovalta ja kunnioitus ovat edellytyksenä kasvatus- ja oppimisprosesseille. Hevonen edustaa jo suuren kokonsa vuoksi arvovaltaa, jota lapsi kunnioittaa.

Motivoivaa on myös olla tekemisissä jonkin kauniin kanssa ja mahdollisuus samaistua johonkin kauniiseen. Hevonen on luonnostaan esteettisesti kaunis eläin, joka kaunistuu entisestään, kun siitä pidetään hyvää huolta. Hevosen hoitaminen tuottaa jo sinänsä emotionaalista tyydytystä, mutta tämän lisäksi lapsi oppii huolehtimaan paremmin myös itsestään. Mitä tunnollisemmin lapsi huolehtii itsestään sitä paremmassa kunnossa hän on niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Kaiken kaikkiaan hevosen seura vaikuttaa positiivisesti minäkuvan kehittymiseen.

Voimakas motivaatio piilee tietenkin myös ratsastuksessa itsessään. Tärkeintä ei ole saada hevonen liikkumaan eteenpäin, vaan saada ratsastaja kokemaan itsetuntoa kohottavia elämyksiä. Lapsi tai nuori kokee hevosen seurassa menestyselämyksiä; fyysinen kontakti, yhteistoiminta, loppuun asti suoritetun työn elämys. Kaikki nämä tunteet ovat niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin. Pakotteita ei tarvita, sillä toiminnat menettävät motivaation kasvaessa työn luonteensa. Ratsastus on haastavaa. Hevonen ei ole kone, joka käynnistyy nappia painamalla, vaan elävä olento, joka vaatii määrätynlaista käsittelyä ryhtyäkseen yhteistyöhön. Erityisryhmille tarjotaan usein harrastuksia, joissa haasteet ovat riittämättömiä ja puitteet suojattuja.

Vogel on todennut, että jokainen hevonen tuo mukanaan erilaisia ongelmia, ja kaikista on selviydyttävä. Ongelmat ovat samat, oli kyseessä sitten vammainen tai ei-vammainen ratsastaja. (Vogel 1987, 52.)

Haastavuuteen liittyy myös riskien ottaminen. Ennen vanhaan lasten elinympäristössä oli riskitekijöitä, jotka puuttuvat kokonaan nyky-yhteiskunnasta. Kuitenkin ihmisillä on tarve ottaa riskejä. Käyttäytymishäiriöiset purkavat patoutuneita tarpeitaan usein normien vastaisiin tekoihin, esimerkiksi tekemällä ilkivaltaa. Ratsastuksella voidaan kontroloidusti ohjata lapsi tai nuori ottamaan riskejä.

Laitoslapsille on ympäristön muutos jo sinänsä vaikuttava asia. Kyllästyneet lapset taistelevat laitosten sääntöjä ja normeja vastaan, eivätkä ole valmiita vastaanottamaan oppeja tai terapiaa. Yleensä jo matkalla tallille huomaa lapsen käyttäytymisen muuttuvan. Ennakkoluulot ja negatiivinen elämänasenne jäävät laitokseen ja lapsi on huomattavasti vastaanottavaisempi. Sosiaalinen kanssakäyminen paranee huomattavasti ja aggressiivinen käyttäytyminen vähenee.

Kuten erityisratsastuksen terminologiaa käsittelevässä luvussa mainitsin, ei tärkeintä käyttäytymishäiriöisten ratsastusterapiassa ole itse ratsastus, vaan se, että jokaisella on jotain mielekästä tekemistä hevosen kanssa. Yhdelle voi ratsastaminen olla ensiarvoisen tärkeää, toiselle hevosen hoitaminen. Samoin ratsastaminen voidaan järjestää kunkin lapsen tarpeiden ja toiveiden mukaisesti; ratsastus voidaan järjestää sisällä ratsastushallissa tai ulkona joko kentällä tai maastossa. Ryhmän koko valitaan niin ikään tarpeiden mukaan. Toiset tarvitsevat yksilöllisempää ohjausta, joillekin suurempi ryhmä ja sen sosiaaliset vaikutukset ovat arvokkaampia.

Hevosen soveltuvuus ei ole välttämättä rodusta tai koosta kiinni. Luonne ratkaisee. Tietenkin pienen lapsen on helpompi lähestyä pienikokoista ponia kuin suurta hevosta, mutta usein hevonen osoittautuu luonteeltaan rehellisemmäksi kuin poni.

Hevonen soveltuu kasvatusvälineeksi ennen kaikkea sopivan luonteensa johdosta. Seuraavaksi käsittelen lähemmin luonteenpiirteitä, jotka erityisesti puhuvat hevosen puolesta sosialisaatioprosessissa. Lähtökohtana pidettäköön sitä, että hevosen tulee olla hyvin koulutettu. Kouluttamattoman tai huonosti koulutetun tai käsitellyn hevosen käyttäytyminen on arvaamatonta, eikä sellaisen käyttö kasvatusprosessissa ole mahdollista. Koulutetun hevosen käyttäytyminen on vakaata, luotettavaa ja johdonmukaista. Hevosen käyttäytyminen voidaan ennakoida ja näin ollen ottaa huomioon, kun suunnitellaan kuinka käyttäytymishäiriöisen kuntoutuksessa tai kasvatusprosessissa edetään. Hevonen ei osaa teeskennellä. Se ei kosta eikä rankaise, mutta reagoi välittömästi epämiellyttäviin kokemuksiin (Baum 1987, 43-44.) Hevonen ikään kuin asettaa rajoja ”rajattomalle lapselle”.

Hevonen on herkkä eläin. Jokainen hevosta tarkkaillut on huomannut kuinka nopeasti hevonen hätistää kärpäsen kyljeltään. Ratsastajat tietävät, että hyvin koulutettu hevonen ei suuresta koostaan huolimatta tarvitse voimakeinoja totellakseen, vaan lähes olemattomat merkit ratsastajalta riittävät. Hevonen on lapsia kohtaan erityisen herkkä, jopa huomaavainen. Se pysähtyy yleensä heti, kun vaistoaa, että lapsi on putoamassa selästä ja käyttäytyy hillitysti, vaikka sitä ympäröisi joukko vilkkaita lapsia. Hevonen on herkkä myös äänille ja mielialoille. Se toimii eräänlaisena peilinä heijastaen välittömästi pelkoa, kärsimättömyyttä tai väärää käsittelytapaa. Johdonmukaisetsi se ilmaisee, koska lapen tai nuoren käyttäytyminen on väärää.

Yhteenvetona Ringbeckin lista, josta selviää joitakin tavoitteita, joita kasvatukselle voi emotionaalis-kognitiivisella ja sosiaalisella alueella asettaa:

• havainnointikyvyn harjoittaminen
  
• korjausehdotusten hyväksyminen aikuiselta
  
• pelon tunnustaminen ja sen voittaminen
  
• omanarvontunteen voimistaminen ja omiin kykyihin luottamisen lisääminen
  
• vastuutietoisuuden rakentaminen
  
• frustraatiotoleranssin kohottaminen
  
• yhdessä laadittujen sääntöjen tunnustaminen ja niiden noudattaminen
  
• muiden lasten ja nuorten suoritusten tunnustaminen
  
• minä-keskeisten vaatimusten sovittaminen ryhmän muiden jäsenten vaatimuksiin (kompromissien tekeminen)
  
• muiden auttaminen ja avun vastaanottaminen
  
• suhteiden ja luottamuksen luominen kumppaniin (hevonen – lapsi – aikuinen)
  
• aggressiivisten käyttäytymistapojen poistaminen
  
• ystävyyssuhteiden solmiminen
  

Kuten Ringbeck asian ilmaisee: Hevosella on valtavia mahdollisuuksia lasten ja nuorten kasvatuksessa (Ringbeck 1987, 34).


…